Hannu Lukin on sanonut, että hän on täysin kielitaidoton, mutta kuitenkin matkustava maalari. Suuri osa hänen töistään on syntynyt ulkomailla, Espanjassa, ja myös Inassa, Ranskassa, Thaimaassa, Kiinassa, Sveitsissä, Norjassa. Uskoako tuota? ”Mitä ihmettä?” on kysymys, joka seurailee Lukinin kuvien katsojaa kuvasta toiseen. Ihmetys on oiva opas eteenpäin Lukinin taiteeseen. Puutteesta on tullut hyve. Lukinin mallit kun ovat olleet yhtä lailla ”kielitaidottomia”. Yhteisen kielen puute ei ole suinkaan noussut esteeksi taiteilijan ja mallin kohtaamisessa, kun keskustelu on voinut tapahtua kuvan välityksellä. Maisemat taas puhuvat omaa hiljaista kieltään, jolle on osattava olla kuuliainen. Kun eivät sanat, niin värit ovat saaneet täyden vallan.

Mitä ihmettä? Lukin suurentaa pienen ja pienentää suuren. Hän katsoo sammakkoa sammakkoperspektiivissä, lasta suurena ihmisenä. Hän puristaa maisemat tiviiksi paketeiksi.

Mittakaavallisella aiheen käsittelyllä hän tuo esille kohteistaan jotain uutta, ennen näkemätöntä, yllättävää. Voisimme kutsua metodia kohteen olemuksellistamiseksi, joka toki on kaikkien osaavien muotokuvantekijöiden tärkein taito.

Hän suurentaa mallin kasvot, jolloin tämä – oli hän sitten espanjalainen romani tai intialainen kylän nainen - kasvaa monumentaaliseen suuruuteen. Lukin muotokuvat ovat ”elämänkuvia” käyttääkseni saksalaisen esteetikon Richard Hamannin ilmausta.

Humaanisuuden säteily pientä ihmistä kuvaavasta maalauksesta tekee hyvää katsella maailmassa, joka on täytetty ihmisistä tehdyillä monumenteilla, joissa inhimillisyydellä ei ole ollut mitään sijaa. Samaa rataa ovat syntyneet Lukinin ”eläinhenkilöt”, jotka ovat ikään kuin kasvaneet ylieläimelliseen suuruuteensa. Ne ovat täynnänsä villittyä mutta ilman pelon aspektiaa. Näistä lapsikin pitäisi.

Maisemat Lukin on taas pakannut tiiviiksi alkumassaksi, joista hän on muotoillut ne uudelleen universaaleiksi näkymiksi. Limingan raitit, Espanjan kalliot ovat samaa ainetta, jotka kylpevät samassa planetaarisessa valossa. Maisemat hänellä koostuvat ikiaikaisista alkuelementeistä: maasta, ilmasta, vedestä. Tuli on aurinko, joka kirkastaa värit ja luo tilan. Meri on samaa vettä kaikkialla, ja veden avartamat näkymät ovat kaikkialla yhtä taianomaisia, Oulu-järveltä Saaristomerelle ja Atlantille. Lukin vangitsee maisemakuviinsa runollisia hetkiä. Hän ei tee matkamuistomaisemia. Näkymä voi olla yleispätevä, mutta silti uskollinen tietylle paikalle: vaikkapa Kallbådannin majakalle ja sen ympärillä vellovalle merelle. Lukinin maisemat ovat elementtien majesteetillista vuoroleikkiä.

Ekspressionismiako? Uusi Vilho Lampi vai peräti uusi van Gogh? Taidehistorian vertailukohteet eivät nyt aivan toimi.

Hannu Lukinin kuvista puuttuu tyystin ekspressionistien paatos, mutta sen korvaa melkein lapsenomainen uteliaisuus ja ihmettelyn halu, mikä antaa kuville niiden sisällön. Hänen värinsä, jotka toki voidaan määritellä ekspressiivisiksi, ovat ennen kaikkea ihmeellisiä. Kuten Lukin on sanonut, ”Etelä-Intia oli positiivinen kulttuurishokki, paikallisten alkuperäiskansojen eksootiset värimaailmat saivat minut haukkomaan henkeä!”. Ihmeellinen on myös lopputulema. Leveä sivellin, nopeat vedot, kirkkaat värit, rajaava ääriviiva tuottaa julistetaiteelle ominaista muotokieltä. Lukinin kuvista puuttuu kuitenkin sanoman julistaminen.

Maalausten suuri koko ja värien voima ja kirkkaus herättävät huomiota julisteiden tavoin. Nyt kuitenkin vain niin, että kuvat ottavat tilassa sen etuoikeutetun paikan, mikä taiteelle ja sitä myötä inhimillisyydelle pitäisi kuulua.

Petri Vuojala, filosofian tohtori